Miksi he eivät tule sisälle? Uuni raksuttaa turhaan, se on taas sammutettava. Otin piirakat liian aikaisin sulamaan, ne ovat ihan velttoja.

Aina samanlaista, koputan ikkunaan, eivät ota kuuleviin korviinsa, Anja huitoo järvelle päin, mitä siellä muka näkyy. No niin, nyt se sai nuo kaksi mukaansa, aina se saa, koputan kovempaa, nyrkillä, lasi helähtelee, ne katoavat marjapensaan taakse, Veronican pää keinahtelee ylimmäisenä, miten hän onkin noin epävakaa.

Otan villatakkini ja menen ulos, katson portaalta rannan suuntaan, mutta niin äkkiä ovat kaikki nuo puut ja pensaat kasvaneet ja levinneet katseeni yläpuolelle, että järvi erottuu enää vain kapeina kaistaleina niissä väleissä, joissa tuuli huuhtelee mustia, paljaita oksia.

Portaiden juureen on unohtunut saviruukku. Multa on harmaata, niin kuivaa, että halkeilee. Ruusubegoniasta ei ole jäljellä muuta kuin tuo mädäntynyt, katkennut varsi.

 

Äiti kasvatti itse taimia. Punaiset ja valkoiset ruusubegoniat oli tarkoitettu hautausmaalle. Vainajia, joita varten kukkia kasvatettiin, oli minun mielestäni loputtoman paljon. Kivipaaseihin mahtui kokonaisten perheiden nimet, syntymä- ja kuolinpäivät ja vielä ristejä ja enkeleitä ja kultaisia pikkulintuja.

Vanha muisto on sitkeämpi kuin mikään näiden päivien arkinen asia. Unohdan joka päivä, otinko hellan pois päältä, mihin minä sen puhelimen laskin, onko tänään se päivä, kun kotipalvelu tulee, ja kaikkien unohdusten keskellä ajattelen hautausmaata ja ruusubegoniaa, jonka rikoin. Tunteet ovat tarrautuneet kiinni mieleen ja putkahtelevat sieltä silmilleni omavaltaisesti.

Hautausmaa, rahisevat hiekkakäytävät, joille oli haravoitu kalanruotomaiset rannut. Minulla oli uudet pikkukengät, nauhakengät, jotka isä opetti solmimaan ennen koulun alkua. Ei pääsisi opettaja sanomaan, että miten sinä Ellen tuolla tavalla. Kengät olivat samanväriset kuin äidillä, beessit, sanoi äiti vaikka ne minun mielestäni olivat vaaleanruskeat. Halusin välttämättä laittaa ne jalkaan äitienpäivänä, jolloin äiti  teki kevään ensimmäisen hautausmaakierroksensa. Ruusubegonian taimi oli pienessä purkissa, se tuntui oikealta ruusulta. Minä kysyin, saanko kantaa sen taimen, joka oli menossa mummon haudalle. Äiti sanoi, että parhaiten se kulkee samassa korissa kuin muutkin, mutta kun oikein tinkasin, hän suostui viimein.

Pidä sitä lujasti käsissäsi, älä pudota, odota, minä aukaisen ensin tämän portin, äiti sanoi. Se on ainoa punainen begonia, olen kasvattanut sen äidilleni.

Portti oli musta, rautainen ja suuri. Sen saranat nitisivät. Pidin kukkapurkkia kiinni mekossani, puristin kuin olisin kantanut naapurin uutta vauvaa, jonka nostin omin lupineni pois pinnasängystä. Mutta juuri, kun astuin hautausmaan puolelle, toinen jalka ei noussutkaan maasta. Kengännauha oli auennut ja jäi askeleeni alle. Kompastuin, purkki lipesi käsistäni ja paksu begonian varsi katkesi äänettömästi. Kauhu salpasi hengitykseni, kun kuulin äidin kipakat askelet, hiekkatie pöllysi kasvojeni edessä. En uskaltanut nousta maasta ennen kuin näin äidin olevan kaukana, sukuhautojen luona.

Jäin nojaamaan porttiin, se oli kylmä. Pidin kiinni sen pystyristikosta, asettelin kasvoni kahden tangon väliin ja kuvittelin, että olen vankilassa. Aurinko piiloutui männikön korkeiden runkojen taakse, kurkisteli tuuheiden latvusten takaa ja säälin vangin pimeää ja pientä elämää.

Kotimatka meni painavassa hiljaisuudessa, eikä paha olo hellittänyt ennen kuin illalla, kun äiti käski minut saunaan.

Saanko mennä yksin, kysyin. Ajatus siitä, että olisi pitänyt riisuutua ahtaassa pukuhuoneessa yhtä aikaa kuin äiti, tuntui tukalalta.

Senkus menet, ole nyt kuitenkin varovainen, edes siellä.

 

En muista, milloin lakkasin kutsumasta Fannia äidiksi. Muistan kuitenkin hänen kasvonsa ja äänen, kuivan suun ja päätä nuolevat ohuet hiukset, joita hän pesi vain saippualla. Saippua oli vanhalla kahvilautasella saunan eteisessä ja Fanni kielsi minua ja isää käyttämästä sitä. Isä osti kaupunkireissullaan minulle oikeaa sampoota.  Kuljetin sitä aina pyyhkeen mutkassa saunaan ja takaisin ja piilotin vaatekaappini alimmalle hyllylle.

Äiti oli Fanni Maria ja isä olisi halunnut minun nimekseni Maria. Toiseksi nimeksi se oli kelvannut, vaikka oli Fannin mielestä liian raamatullinen. Martta mieluummin, Marttoja meidän suvun naiset ovat, Fanni oli pauhannut. Ellen Martta Siikanen. Pappi valitsi Marian ja kirjoitti sen mustekynällä kirkon kirjoihin  ennen kuin Fanni ehti sanoa vastaan.

Fanni pauhasi, mutta sananvalta oli miehillä. Lapsena en tuota ymmärtänyt.

 

Tytöt ovat jättäneet laukkunsa portaille. Niiden lisäksi kolmet lenkkikengät. Yhdet  tarkasti vierekkäin, yhdet vinottain eri suuntiin kuin sirkuspellellä, kolmannet nopeasti potkaistuina, toinen pystyssä, toinen kyljelleen kaatuneena nauhat vielä rusetilla. Natalia. Hän ei opi, ei osaa vieläkään solmia kengännauhoja kätevällä tavalla. Solmii kenkänsä kuin olisi tehnyt lahjapaketin.

Miten monta kertaa tästä on puhuttu, portaille ei saa jättää tavaroita. Ei kenkiä, ei laukkuja, ei pyykkikoria, ei mitään. Potkaisen kengät nurmikolle. Kellarin ovi on selällään ja kitisee ruostuneissa saranoissaan.  Sieltä ovat löytäneet kumisaappaita, joilla lontustella rantaan. Kellarin ovi on laitettava kiinni.

Lokakuun aurinko on pistävä, valo kovaa ja varjot jyrkät. Kostea porras höyrystyy sen lämmössä. Kurkistan kellariin ja suljen oven. Lukko on tiukka, rauta-avain kylmä. Sorminiveliini sattuu. Pudotan avaimen esiliinan taskuun ja työnnän vielä ovea lonkallani niin, että se varmasti pysyy kiinni.

Kostealla ruohikolla on punakukkainen paperikassi. Se on kaatumaisillaan. Nostan kassin varovasti portaiden leveälle ylätasanteelle, litistän sen suun tiukemmalle. Tekisi mieli kurkistaa, mitä siinä on. Olin jo toivonut, että he eivät muistaisi syntymäpäivääni.  En pidä yllätyksistä, ajatus kulkee hitaasti ja ennen kuin ymmärrän, mitä olen saanut lahjaksi, Veronica saattaa jo huutaa, että sulle ei kelpaa mikään.

Huoli kalvaa, mitä ne rannalla tekevät, mistä puhuvat. Askeleet lähtevät aivan itsestään pellon reunalle ja siitä pajukon takaa saunalle päin. Muovikengät päästävät savikon veden läpi ja sukat kastuvat hetkessä. En piittaa siitä, haluan tietää, mitä tapahtuu. Kylältä kuuluu juttuja, joissa aikuiset lapset järjestävät vanhempansa vanhainkoteihin ja palvelutaloihin. Veronica lipsautti minulle kesällä, että josko hän vielä muuttaisi takaisin maalle, tähän taloon, jonka hommista hän ei ymmärrä yhtään mitään. Ja juuri nyt, kun hänellä ei ole enää miestä, joka jostain jotain älyäisi. Mitä hän oikein kuvittelee.

Kirkonkylän palvelutalo on matala lautahökkeli, asunnot kuin keljat, muovilattiat ja ikkunat, joiden tuuletusaukoista ei tule raitista ilmaa. Näin on kerrottu. Siinä sitten rivissä jokainen omassa häkissään. Ikkunoista on näkymä kirkonkylän ohittavalle valtatielle, jolla toisten elämä menee vauhdilla eteenpäin.

Odota vaan, sanoi naapurin Aune. Sinne meidän on mentävä, laittavat väkisellä. Katsoin Aunea vihaisesti, tunsin, miten silmäni sivalsivat niin kuin ne tekevät, kun pitää puolustautua. Aune pelästyi.

Meillä on talo, minä sanoin. Meillä molemmilla on talo, missä asua. Meillä on korkeat huoneet ja meillä on omat ikkunat, me näemme puita ja pensaita ja peltoja kilometrin verran jokaiseen suuntaan, ja järven. Ihmettelin itsekin puolustuspuhettani talolle, jonka liekanarussa aina tunsin olevani.

Minä en lähde kuolemaan huoneeseen, jossa joku käy vain tarjottimen ja lääkedosetin kanssa. Huoneeseen, jossa ei mahdu kylkeä kääntämään. Mikä on tämä maailma, joka tarhaa vanhat ihmiset yksinäisyyteen, pois silmistä, pois toisten elämästä? Talo, vain oma talo pitää huolta ja antaa hengittää vapaasti.

Mutta entä lämmitys ja lumityöt, entäpä jos sairastut juuri siinä talossa, et pääse kauppaan, kukaan ei käy, mitä sitten? Ja ainahan sinä valitat, että jostain käy veto ja sitten särkee paikkoja, Aune ei antanut periksi.

Minä suutuin niin, että vapisin. Jätin melkein täyden kahvikupin ja pullaviipaleen, josta olin haukannut yhden kerran ja nousin pöydästä. Liukastuin Aunen portailla lojuviin märkiin, keltaisiin vaahteranlehtiin. Yritin saada tukea kaiteesta mutta muksahdin istumaan alimmalle portaalle. Leninkini kastui, tunsin, miten vesi levisi kangasta pitkin. Yritin kiirehtiä kotiin, minun piti ehtiä sisälle ennen kuin Aune näkee.

Minä en lähde palvelutaloon, tämä minun on sanottava tytöille. Vaikka jäisin yksin, vaikka kukaan ei kävisi, sillä terästä ja rautaa niellyt ihminen on yksin, ei alistu kenenkään armoille.

 

Varis rääkäisee, etsii pellosta syötävää. Minä pitelen sydäntäni kämmenen alla. Rintakehä pompahtelee niin, että pelkään, kuuleeko joku tytöistä suonieni kohahtelun ja sydämeni jylyn.  Tytöt ovat jo rannalla, menevät laiturille seisomaan. He seisovat ringissä. Siihen rinkiin minulla ei ole pääsyä. Kuulen, miten he puhuvat toisilleen mutta sitten sanat sekoittuvat riehuvaan tuuleen. Niistä tulee lentävien risujen rapsahduksia ja kuivan heinän kahahtelua, saven lotinaa saappaiden alla. Minua pelottaa, että he näkevät minut ja  pysähdyn tuuhean pajun taakse.

Pohjoistuuli on kylmä, Natalia avopäin. Tekee mieli huutaa, että hae pipo tai huivi, tekee mieli huutaa, että älkää minusta puhuko, tulkaa pois sieltä, älkää jättäkö minua yksin.

Järvi on kirkas ja Veronica menee makaamaan laiturille. Hänen huutonsa kuuluu tuulen mukana pajukkoon: – Mä haluan kuolla.

Miksi hän haluaa kuolla, mitä tuo tarkoittaa, onko Veronica sairas? Miksi hän ei kerro minulle, jos on vaikeaa? Hän on niin vaisu, silmänaluset liian tummat, hiukset kynitty kuin maailma olisi häpäissyt hänet. Lonkkaluut törröttävät tiukoissa, paksuissa sukkahousuissa, en muista sitä sanaa, jolla he noita sääriä myötäileviä housujaan kutsuvat. Veronica on räpiköivä lintu, jonka sulat ovat kastuneet sateessa.

Minun on kohta mentävä pois. Jos paljastun, riidasta ei yhden viikonlopun aikana tule loppua.

On raskasta kääntyä takaisin. Tyttöjen epäselvät sanat kulkevat mukanani. Kotiovella istahdan portaalle, otan märät kengät ja villasukat jalastani ja menen sisälle. Sukkahousut ovat savessa, ne on vaihdettava pian. Vapina ei lakkaa, jalat ovat kylmät. Lääkepurkki helskyy kädessäni ja minun on levättävä hetki.

Laskeudun keittiön paksulle, raidalliselle matolle. Se ottaa aikaa, tämä on vanhuudessa pahinta. Jäykät lonkat, joustamattomat polvet, kaikki on niin hidasta. Nojaan kyynärpäähäni ja asetun varovasti kyljelleen.  Huokaisen, kaikki minussa huokaisee, hengittää, olen elossa. Minä olen vielä elossa.

 

En muista, milloin opin pidättämään hengitystäni mutta sen muistan, miten se sai muut huolestumaan.

– Hengitä ulos, hyvä ihminen, sinä pyörryt kohta, jos et anna periksi, opettaja tökki minua.

Kasvoissa pisteli kuin lintu olisi nokkinut poskiani, kädet puutuivat ja pään uumenissa kihisi. En pelännyt pyörtymistä, olin varma, että hallitsen itseni. Olin jo oppinut lasittamaan katseeni siten, että opettaja jätti minut nopeasti rauhaan.

Ellenillä on huono olo, mennään me muut nyt piiriin, hop-hop, opettaja paukutti tamburiinia ja sai sinisissä voimistelupuvuissa värjöttelevät tytöt marssimaan.

Fanni piti minua vain omituisena.

– Hengitä nyt ulos, noh, tulee huono olo sinun seurassasi. No niin, nyt minua alkoi ahdistaa, hae minulle tuo käsilaukku, hae lääkkeet. Sydänkohtauksen saan sinun kanssasi.

 

Matolla ei voi olla kauan, se ei ole tyttöjen mielestä normaalia. Jos he minut tästä löytävät, he hätääntyvät ja liioiteltu mekkala on valmis. Anja ja Natalia pakottavat minut aivan turhan takia sängyn päälle, liian pehmeälle patjalle. Veronica ei sanoisi mitään. Hän elää vain oman päänsä sisällä, ei ihme, että sitä särkee aina. Hänellä on siellä seuranaan vain Peter, josta ei suostu luopumaan, ei edes miehen hautaan laskemisen jälkeen.

Minua hytkäyttää ajatus, että jäisinkin odottamaan heitä matolle. Kertoisin tytöille, että nukun tässä välillä yöunetkin. Antaisin tyttöjen riehua ja huolestua ja sitten auttaa minut ylös lattialta.

Hytkäys muuttuu kiukuksi, joka ei anna sydämen rauhoittua. Tulevat sieltä ja ottavat komennon käsiinsä. Minun taloni toistaiseksi. Puolet tästä on minun ja hallintaoikeuttani on syytä kunnioittaa. Minun lattiani, minun mattoni, minun selkäni,  ja palvelutaloon en lähde. Ennemmin kuolen, ennemmin seuraan Viktoria missä ikinä hän onkin.

Veronican kohtaaminen hermostuttaa. On vaikea katsoa hänen kärsiviä kasvojaan. Hän on leski kuten minäkin. Aina joku on.

 

Anja sanoi pienenä, että lesket ovat pulleita ja laiskoja ja niillä on keltainen iho. Luulin, että Anja puhuu minusta. Menin heti kamariini ja tarkistin peilistä, että kampaus oli pysynyt siistinä. Iho oli vaalea ja sileä, ei ryppyjä missään eikä ainakaan keltaisuutta. Tiesin, että olen kaikkea muuta kuin laiska, mutta ehkä tyttö näki väsymykseni. Ehkä näki, että olin ollut väsynyt jo kauan, ymmärtämättä, että näin oli ollut jo ennen Anjan syntymää.

Veronica on parempi leski, oikea, nostettu palkintokorokkeen korkeimmalle askelmalle. Hänellä oli koulutettu mies, sisätautien erikoislääkäri, jättänyt tavalla, joka raivaa kunnioitusta herättävän etäisyyden kalpean puolison ympärille. Veronica sai hipaista taivasta, minä jouduin peittämään kasvoni.

Minä olen ollut aina yksin. Silloinkin, kun muut kertoivat äideistään ja puolisoistaan, kun itsekin sanoin, äitini, mieheni, jäin ulkopuoliseksi. Löydän vieläkin itseni toivomasta, kunpa minullakin olisi äiti, kunpa saisin itselleni miehen.

 

Seinäkello raksuttaa. Tarkistan, että kahvipöydässä on kaikki tarpeellinen. Maito ja kauramaito ovat jääkaapissa. Kukaan ei suostu enää käyttämään kermaa, rasvatonta maitoa lorottavat kahvin joukkoon, kuumentavat sen ensin mikrossa. Anja vaatii erityispalvelua. Hän on päättänyt olla mahdollisimman hankala ja leuhottaa olemalla vegaani.

Ruusukupit näyttävät pieniltä tähän tarkoitukseen. Ehkä voisin laittaa kuumaa maitoa suoraan kannuun. Ei tulisi sitä sähläystä ja hosumista, olisi siistimpää.

Olin jo kattamassa pöytää vanhalle kerniliinalle, kun muistin liinavaatekaapin korkean pöytäliinapinon.Valkoisia pellavaliinoja on useita. Sivelen välillä niiden kiiltävää kuosia. Ne ovat mennyttä aikaa, nykyään ei tunnu olevan tarpeeksi arvokasta tilaisuutta, jonka takia kannattaisi ottaa riski sotata ne kahvitahroilla tai täytekakun hillolla. Veronica lainasi liinoja Peterin muistotilaisuuteen. Siitäkin tilaisuudesta jäi  jälkiä. Steariiniläikkiä, ruskeita kahvirenkaita – kuka moukka laski paljaan kupin liinalle.

Mutisin itsekseni, että arvokas liina on nyt pilalla, mutta Natalia riuhtaisi minua tiukasti hihasta. Toivoin, että Veronica ei huomannut mitään

Päädyn valkoiseen puuvillaliinaan. Siinä on pitsireunat ja Fannin kirjomat siniset ristipistokuviot. Muutama hiutuma on parsittu ehyeksi, kuka enää tekee tällaisia askareita. Uutta vaan kaupasta, kierrätykseen kaikki vanha. Ehkä tänään on oikea päivä ottaa koko liinapino esiin ja antaa tyttöjen valita siitä mieleisensä. Ehkä.

Ei vielä, ei kaikkea vielä tänään. Ei ne niille mitään arvoa anna.

 

Ja kuitenkin, jotain tämän talon eteen pitäisi tehdä. Olen kulkenut unissani vintillä ja kellarissa, joutunut umpikujaan omassa talossani, kun lukitut ovet eivät olekaan avautuneet. Tai joutunut tavaravuoren alle, kun olen liian nopeasti riuhtaissut varaston oven auki.

Siivotaan yhdessä, Natalia sanoi, kun soitin hänelle. Käydään läpi kaikki, aivan kaikki. Säkitetään ja lajitellaan rojut pihalle, tilataan kuljetus kaatopaikalle. Otetaan parhaat päältä, isän tavarat ja mitä siellä nyt on.

Katselen taas rantaan, tuuli on tyyntynyt hetkeksi, lehtipuiden mustat oksat liikkumattomina, piirrettyinä viiruina taivaalla. Miksi he eivät jo tule?

 

Hieron silmiäni, aika sekoittuu, samoin mieli ja muistot. Lokakuu muuttuu hehkeäksi keskikesäksi ja piha vihertää, kukat pursuavat punaisina ja keltaisina, kimalaisten pörinä peittyy tyttöjen mekkalaan.

 

– Tanssi, Natalia, tanssi!

Veronica rämpytti Viktorin balalaikkaa, lauloi Kalinka, Kalinka, oot marjani mun, yhä nopeammin ja nopeammin.

Natalialla oli pitkä mekko, sininen. He penkoivat vintiltä löytyneitä ikivanhoja vaatteita ja leikkivät hienoa rouvaa. Tuota mekkoa en muistanut. Oliko Viktor tuonut sen mukanaan, oliko joltain naiselta jäänyt leninki Viktorin kammariin, oliko tullut niin kiire, että oli pitänyt juosta ulos pelkässä alushameessa ja silkkisukissa.

Natalian pitkät, ruskeat hiukset lensivät tuulessa ja sininen leninki oli kuin laskuvarjo, tai karuselli, leningin liikkeet pyörryttivät, miten tuo tyttö osaa tuon ihan luonnostaan?

Kalinka, Kalinka, oot marjani mun.

Natalia villiintyi, hänen kätensä, notkeat ranteensa viettelivät kuviteltua yleisöä, katse tuli kulmakarvojen alta ja punainen suu oli leveässä hymyssä.

Anja taputti rytmiä käsillään, balalaikka itki ja  nauroi, toi terveiset kaukaa Venäjän maalta ja Veronica huusi:

– Tanssi, Natalia, tanssi, tanssi aamuun asti!

Ja Natalia tanssi, kunnes kaatui. Hän valahti taitavasti pihan pehmeälle nurmelle, hiukset olivat kuin merilevä virtaavassa vedessä, pää painautui tuoreeseen heinään ja Natalian rintakehä kohoili, kun hän puuskutti kaikkensa antaneena.

Minä piilouduin verhon taakse. Teki mieli juosta ulos, sanoa, että lopettakaa, että ei teidän kuulu tehdä tuota. Ette te ole mitään kasakoiden morsiamia. Minä olin ja minä olisin halunnut olla tuo tanssiva tyttö. Minä halusin Viktorin, hänet minä halusin, kävi miten tahansa.

Ja siinähän kävi. En jaksa edes ajatella, mikä kaikki meni pieleen. En tuntenut häntä, hän tuli ja hän meni enkä tiedä, jätinkö minä hänet vai hän minut.

 

Viktor katosi. Eräänä aamuna talo oli hiljainen, matkalaukkua ei näkynyt, hattu naulasta oli poissa, kenkähyllyllä tyhjä kohta, jäljellä vain vastasytytetyn savukkeen kevyt löyhähdys.

Jokin ilon tapainen teki tilaa rintaani ja ainoa rukoukseni sen jälkeen oli, älä tule takaisin. Eikä hän tullut. Suruviesti tuli ja minusta leski, joka ei ehtinyt erota. Ehkä sittenkin pääsisin siihen samaan taivaaseen kuin nuo kylän rouvat.

 

Hengästyttää, menneet ajat kiihdyttävät sydämen takomaan kuin olisi kiire paeta vihollista. On puhallettava ulos, työnnettävä viha syrjään, paketoitava se niitein ja köysin, sillä nyt tytöt tulevat, kävelevät peräkanaa rannasta, Anja ensimmäisenä, Natalia keskellä ja Veronica viimeisenä, hitaasti. Hän ottaa aurinkolasit takkinsa taskusta ja laittaa ne silmiensä peitoksi. Onko hän itkenyt rannalla?

Nyt he pysähtyvät taas. Jäävät puhumaan pihlajan alle, ja seisovat ringissä kuin koulutytöt. Taivaalle on kerääntynyt harmaita pilviä, ne kulkevat levottomina kuin joku ajaisi niitä takaa. Natalia huitoo käsiään ja selittää, osoittaa taloa, osoittaa järveä, Anja nauraa, Veronica astuu askeleen etäämmälle ja katsoo maahan.

Mistä he puhuvat. Minustako. Joko katuvat tänne tuloaan, tuliko puhelimeen viesti, jossa käskettiin palata kaupunkiin.

Sydämeni pulpahtelee, minun on istuttava puutuolille, jonka paikka on aina ikkunan ääressä. Lisälyöntejä, vaarattomia, Veronica sanoi.

Pelkään silti, niitäkin. Pelkään kuolemaa. Kirkonkylän hautausmaan vanhalla puolella jokaisen kiven alla lepää joku, jonka kerran tunsin. Isä ja äiti, jotka saattelin hautaan ilman surua. Vasta Peterin kuolema lävähti silmilleni totena. Säälin  Veronicaa, säälin myös itseäni, kun ei voinut huutaa tätä surua ääneen kenellekään.

Surulla on sääntönsä ja tarkka hierarkiansa. Minun paikkani on takarivissä eikä sieltä saa vaikertaa, että Peter vei mukanaan myös osan minun elämääni. Peterin seurassa minäkin uskalsin hengittää syvään.

Mitä on aika, joka toisaalta sitoo ihmisen paikalleen ja toisaalta liikuttelee tätä tahtonsa mukaan pitkin maailmaa, aina kuolemaan asti. Minä jäin tänne ja tuossa seisovat nuo, jotka ovat lähteneet ja palanneet monta kertaa, niin monta kertaa, että en laskuissa pysy.

Pihlaja roikottaa viimeisiä keltaisia ja punaisia lehtiään, marjat painavat oksia raskaina maata kohti. Kohta tulee talvi, jonkinlainen. Entisiä talvia ei ole ollut aikoihin. Ei lumikinoksia, ei läpijäätynyttä järveä, märkää on ollut ja liukasta ja välillä järveltä puhaltava tuuli on ollut leuto kuin kesällä.

Talon viileys alkaa tuntua nilkoissa. Vanhat ikkunat eivät jaksa pitää pohjoistuulta loitolla. Otan korista villasukat ja kävelen levottomana. Talon kunto huolettaa. Olisi pitänyt myydä ajoissa, olisi pitänyt luopua ja tehdä elämä helpommaksi.

Talo on kuitenkin minussa iilimatona, loisena, pitämässä kiinni niin, että mikään muu vaihtoehto ei tunnu todelta.

Muistan ullakon oven, en halua, että tytöt menevät sinne. En halua, että he näkevät kaiken sen, mitä ei enää ole. Kapuan kapeat portaat ylös, niiden maalipinta on liukas. Pidän tiukasti kiinni kaiteesta, joka notkahtaa portaiden puolivälissä. Kuka ruuvaisi sen tiukemmin kiinni seinään? En vilkaisekaan ullakolle vaan käännän avainta kaksi kertaa vasemmalle. Nytkytän ovea, kiinni on ja pysyy. Pudotan avaimen kellarinavaimen seuraksi esiliinan taskuun ja päätän siirtää molemmat avaimet piirongin alimmaiseen laatikkoon, narujen, teippien ja punaisten kuminauhalenkkien alle.

 

Balalaikka paloi nuotiossa kitisten. Hakkasin sen säleiksi pihan suuren kiven päällä. Liekit nousivat sinisinä soittimen lakattua pintaa pitkin.

Ohuet posliiniastiat rikkoontuivat helposti, melkein käden puristuksella. Sirpaleet levisivät nurmelle ja potkin niitä nuotioon.

Kirjat olivat sitkeitä. Nahkakannet olisi kannattanut irrottaa ensiksi. Ne käpristyivät kuin vesirapakkoon pudonnut hansikas mutta tulelle nekään eivät pärjänneet.

Ruskeaksi muuttuvat lehdet, katoavat kirjaimet, sitten äkkiä ei ollut enää mitään. Vihoviimeinen pahvilaatikko roihahti hiilloksella ärhäkästi ja kaikki, mikä oli muistuttanut Viktorista, oli nyt entistä aikaa.

 

Kohta ne kysyvät sen perään, niillä on hyvä muisti, ovat puhuneet balalaikasta ja sanoneet, että siinä kuuluu isän ääni. Kirjat surettavat itseänikin. Lupasin mielessäni, että ostan ne takaisin, uusina ja koskemattomina. Unohtunut on, sekin. Viktorin kirjoja oli hipelöinyt liian moni. Kansissa haisi eltaantunut huulipuna ja homehtunut puuteri, jonkun kynsilakkanaisen rasvaiset sormenjäljet olivat sotkeneet niiden koreat kannet.

 

Porstuasta kuuluu  ääniä, puhuvat taas kaikki yhtä aikaa,  joku nauraa, se on Natalia. Menen heitä vastaan, pidän tuvan ovea auki ja pyydän heidät sisään. Napsautan kahvinkeittimen päälle.

Natalia katsoo ruusukuppeja, ottaa yhden käteensä ja katsoo minua.

– Voinko vaihtaa mukeihin? Mä laitan aina puoli mukia kahvia ja toisen puolen maitoa.

– Minä voin ottaa ne kahvikupit, yritän pelastaa ohuet astiat.

– Ei kun kyllä mä laitan, Natalia estää kädellään minua tulemasta lähemmäksi.

– Mä voin lämmittää maitoa, kelpaako muille kauramaito? hän jatkaa.

Anja ja Anjan kauramaito, kohta ne muuttavat kaiken minkä tuohon valmiiksi laitoin.

– Minä haluan tuota tavallista, Veronica ottaa jääkaapista purkin punaista maitoa.

– Jätä minulle kahvikuppi, yritän puikahtaa Natalian ohi.

– Ei ei, äiti, istu nyt vaan, kyllä me laitetaan, Natalia hosuu.

– Minä saan istua päiväkaudet, huomaan, miten ääneni kiristyy. – Älä nyt sotkeennu tähän.

– Enkä minä halua keitettyä maitoa, nyt jo kivahdan. – Keitettyä maitoa juotiin  ennen unilääkkeeksi. Mutta tehkää niinku tykkäätte.

Nielesken, kun katson Natalian laittavan ruusukuppeja sekavaan järjestykseen astiakaappiin. Otan yhden pöytään jätetyn kuppiparin ja menen sen kanssa etäämmälle, ompelukoneen luokse.

– No et kai sinä siellä juo, älä nyt ala mököttämään, tule  ihan normaalisti tähän samaan pöytään, Anja vaatii.

– En tule.

– No ei sitten, ihan miten vaan. Anja näyttää nyrpeältä.

– No jos on ihan miten vaan niin miksi pitää muuttaa heti kaikki?

Tytöt jäävät seisomaan keskelle lattiaa, Veronica pitää käsissään maitopurkkia. Odotan, että kohta se sanoo jotain punaisesta maidosta ja kolesterolista ja päättääkin juoda kahvinsa mustana.

Ei kuitenkaan sano. Ottaa kaapista pienen kattilan, ojentaa sen Natalialle ja käskee hänen lämmittää maidon. Opastaa sisartaan vielä huuhtelemaan kattilan kylmällä vedellä ja varoittaa, että ei antaisi maidon kiehua yli.

Ylilääkäri. Näen, miten Natalian suu kiristyy.

– En ole keittiöapulainen, Veronica, lämmitä itse.

– Käytä mikroa, Anja kaataa kauramaitoa pieneen kannuun ja surauttaa mikron päälle.

– Kelpaako? Anja kysyy Veronicalta.

– Kelpaa, hän vastaa ja laittaa punaisen maidon takaisin jääkaappiin.

Mikro on nopea, tietysti. Kuuntelen sen piipitystä ja pelkään, sieltä pölähtää ylikiehuneen maidon makea lemu. Ei pölähdä.

– Jos nyt vaan syödään ja juodaan, kaikilla on varmaan nälkä, Veronica kaataa kuumennettua maitoa suureen mukiin. – Kahvi on valmista.

Kellon raksutus, kahvinkeittimen ropina ja mikron kimeä piipitys, vaatteiden kahina, lusikoiden kilinä, veitsien pehmeä suhina ja hennot hörppäykset mukin reunalta kuulostavat ostoskeskuksen meteliltä. Loputtomalta äänien pauhulta, jota nyt pitää kestää vielä huomiseen.

Tekee mieli sanoa, että älkää hengittäkö noin kovaa. Ettekö osaa olla puhaltamatta, kolistelematta, ähisemättä, pyörimättä tuolilla, höpöttämättä ja vaatimatta. Minä lasken kuppini tiskialtaaseen ja siirryn keinutuoliin istumaan. He jäävät selkäni taakse, minä katselen taivaan harmaita pilviä.

– Sauna, Veronica ehdottaa. – Jos me lämmitetään tuo rantasauna pitkästä aikaa. Käydään sitä odotellessa lenkillä.

– Käytkö sinä, äiti, saunassa? Natalia kysyy.

– En käy. Muistakaa laittaa ovi kunnolla kiinni ja nostaa rahi lauteille kuivumaan. Vesiä ei saa jättää astioihin. Yöt ovat jo kylmiä.

Yöt ovat jo kylmiä, syksy pitkällä. Jonkinlainen talvi tästäkin tulee. Kasvu loppuu ja luonto levähtää. Aivan pian, ehkä jo ensi yönä, ohut, kirkas riite valtaa järven ja elämä piiloutuu jään alle. Haluaisin mennä omaan kamariini ja sulkea oven mutta muistan paperikassin, jota kukaan ei ole tuonut sisälle.

 

Tytöt keräävät saunakamppeensa ja menevät taas pois. Minä menen portaille haukkaamaan raitista ilmaa, sisällä on tukalaa. Savun haju leviää tuulen mukana, päivä taittuu kohti iltapäivää. Huomenna nuo lähtevät.

Otan hirvipadan jääkaapista ja laitan sen miedolle lämmölle uuniin. Kaadan perunat tiskialtaaseen ja alan harjata niitä puhtaaksi. Kädet vapisevat, perunat putoilevat altaan pohjalle ja lopulta viskon niitä kattilaan piittaamatta multamöykyistä.

Väsyttää. Tarkoitus oli siivuttaa porkkanat ohuiksi suikaleiksi ja kuullottaa ne voissa. Pitää luovuttaa, sormiin sattuu.

Levolle laske, Luojani, armias ole suojani.

 

Avaan uuninluukun ja sekoitan välillä hirvipataa, perunat ovat kattilassa, vesi höyrykattilan pohjalla. Puolukkahillon, ruisleivän ja voin nostan myöhemmin pöytään, sitten, kun naksautan perunakattilan päälle.

Makaan hetken tuvan puusohvalla ja kaipaan Peteriä. Hänen seurassaan ei koskaan ollut näin tunkkaista. Mistä hän oli saanut maailmaan sellaisen näköalapaikan, johon muutkin ihmiset tuntuivat mahtuvan? Minä ja tytöt juutumme toistuvasti yhden ruokapöydän ympärille, ahtaudumme pieneen tilaan, josta poistuminen on kuin voimistelutunnin vihoviimeinen puserrus.

Vedän päälleni torkkupeiton ja nukahdan kevyeen uneen. Kuvat silmissäni väikkyvät, vievät kohti toista todellisuutta. Tiedän kulkevani maastossa, jossa olen riittävän hereillä ja riittävän poissa ja sen maaston valot pyörivät tähtinä ja silloin olen varma, että jossain on ikuisuus ja että tuonkaltainen on kuoleman olemus.

Kello raksuttaa, olen ollut unessa melkein tunnin. Nousen kitkutellen ylös ja katson ikkunasta saunalle päin. Maisema on hiljainen, saunan piipusta nousee valkoinen savu. Torkkupeitto on valahtanut lattialle, nuttura auennut ja hiukset sohivat kutittavina poskillani.

Suin kourallani hiuksia sileämmiksi, otan nutturan mutkassa roikkuvat hiusneulat ja pinnit ja laitan ne talteen huulteni väliin. Tökin kampaukseni kuntoon peiliin katsomatta, hiusneulat tietävät paikkansa muutenkin.

Katan taas pöydän, valitsen kankaiset lautasliinat, vanhat lautaset, vanhat, suuret aterimet ja kirkkaan siniset lasit.

Lautasliinat ovat pellavaiset, luonnonvaaleat. Hypistelen kangasta käsissäni. Niissä on tahroja, mitä lie, ehkä marjoista tarttuneita.

Nämäkin pitää antaa pois. Ei vielä, ottakoot nämä ensin hautajaisiini, sitten voivat jakaa. Jokainen saa neljä lautasliinaa, neljä paria aterimia, pitää kirjoittaa lapulle tämä, että ei tule tappelua.

Pudotan lautasliinat pöydälle. Miten monta kertaa olen päättänyt, että koskaan en enää mittaa vihaa enkä rakkautta tavaroiden avulla ja jo nyt minusta tuntuu, että joku sisälläni kurkottaa ahnaat kouransa Fannin lautasliinoihin ja aterimiin aivan kuin ne olisivat olemassa minun henkeni pitiminä.

 

Anja seisoo punaisen matkalaukkunsa kanssa eteisessä, mokkahapsuinen olkalaukku heitettynä olkapään yli.

Anja oli kiihtynyt ja aina, kun joku näytti siltä, että saa hermoromahduksen, jokin minussa kutistui kasaan ja tuntui kuin pääni olisi irti ruumiistani.

Käännyin pois, katselin sisäkenkiäni, joiden avoimista kärjistä pilkistivät  ruskeiden sukkahousujen peittämät varpaat. Leningin helma kietoutui sääriin ja kaipasin alushametta. Anja tuntui olevan liian lähellä, hänestä hehkuva lämpö piti minusta kiinni ja vaikka minun olisi tehnyt mieli kääntyä, palata takaisin ja sanoa jotain  ystävällistä, ehkä koskea, jatkoin matkaani ja menin käsilaukulleni. Ruskeassa lompakossa oli nippu seteleitä. Otin kolmesataa markkaa erilleen ja napsautin lompakon kiinni. Käännyin takaisin Anjaan päin ja sanoin, tässä sinulle. Eteinen oli kuitenkin tyhjä ja tuvassa täysi hiljaisuus. Sade rapisti ikkunoihin ja pihalta erottui auton valojen sumuinen kiila. Pehmeä moottorin hyrinä saatteli illan taas pimeäksi. Menin tienpuoleiseen ikkunaan ja katselin punaisia, sateeseen katoavia auton perävaloja. Rutistin setelit kämmeneeni ja laitoin sitten veden kattilaan ja kattilan liedelle iltateetä varten.

 

Keittiön laatikostossa on avaamaton pakkaus paperisia lautasliinoja. Niissä on sama pionin kukka kuin Veronican tuomassa lahjakassissa. Havahdun, kassi on edelleen ulkona. Viskaan lautasliinapaketin pöytään, pyyhkäisen kädet esiliinaan, kerään pellavaiset liinat pois ja sujautan ne lipaston laatikkoon. Kiirehdin portaille. Kassi on kaatunut kyljelleen, sen suu on avautunut ammolleen, ahmii portaiden viereen kuihtuneita oikeita pioneja.

Nostan paperikassin portailta ja kurkistan varovasti sen sisään. Kassissa on tiukkaan kääritty paketti, hopeankiiltävää paperia, jonka ympärillä oli vaaleanpunainen nauha.

Siinä on minun syntymäpäivälahjani.

Tuon kassin sisälle ja lasken sen varovasti lattialle, Veronican käsilaukun viereen. Menen seisomaan ikkunan ääreen, näen pimentyneen illan ja nousevan kuun tummansinisellä taivaalla, näen, miten tähdet alkavat ilmaantua yksi kerrallaan kuun seuralaisiksi. Näen, miten tytöt tulevat taas rannasta, peräkkäin, ensin Anja, sitten Natalia ja viimeisenä Veronica. Ilmassa on kypsien perunoiden multainen tuoksu.

Huokaisen syvään ja menen eteiseen. Avaan oven tytöille ja väistyn tieltä, kun he tulevat. Pakkanen kiristää otettaan ja haperruttaa pihahaapojen viimeiset  keltaiset lehdet. Yö odottelee talon nurkan takana.

 

 

 

Copyright: Mirja-Liisa Kinnunen. Kaikki oikeudet pidätetään.

 

You already voted!

Jaa kirjoitus:

Share on facebook
Share on twitter
Share on linkedin

Lisää luettavaa: